Kaikki nämä mielijohteet häntä vaivasivat, ja hän jäi vahvaksi päätöksessänsä, nöyryyttääksensä kopean ritarinsa.
Ilta kului, ja niin paljon hän voitti, että Hjalmar kotiin mentyänsä kuiskasi:
"Nainen on kuitenkin ihmeellisin olento."
OLKIA KADULLA.
"Mamma, tuolla kadulla on olkia; minä en taitanut käsittää mistä se johtui, että kuului kuin jokainen vaunu olisi pysähtynyt tälle kadulle, mutta kun katsoin, niin oli leveä ja paksu olkikerros yli koko kadun."
"Naapurissa on joku kovasti kipeänä, joka ei kärsi jyrinätä. Kuka hän lienee?"
"Kyllä sen tietää Löfstedt, ja hän sai eilen rahaa halkoja varten, niin että pian tulee."
Tämä keskustelu rouva Bernhardin ja Doran kesken oli muuanna syys-aamuna sen komean juhlan jälkeen kamreerilla, josta ennen on puhuttu.
Hetkisen kuluttua naputettiin ovelle, ja hyvänluontoinen Löfstedt, tavallisen pukunsa koristamana esiliina edessä, kaikki asianmukaisesti kuorivärissä, tuli sisälle. Hänen nenänsä ja kasvonsa olivat joksikin punaiset, sillä kylmä oli ulkona ja hän oli kulkenut "ikuisen ajan," niin sanoi hän itseksensä, "jaalojen seassa tuolla alhaalla, tinkimässä hintoja katteinin rouvalle."
"Eivät ne häpeä tullakseen tuoreitten puitten kanssa tänne, tietääkö rouva, ne kitisevät ja vikisevät pahemmin kuin vaarnat, rouva kulta. Niitä pitää köyhän ottaa, hänen; ja jos ostaisi painon jälkeen, ei sekään olisi parempi, sitten olisi aivan hullusti, kun saisi ostaa vettä puoliksi… Niin köyhän kanssa menetellään."