"Niin."
"Ja sen minä sanon: olisinko minä kuningas, ajaisin maanpakolaisuuteen vetisten puitten kanssa tulijat, ja katsokaas, laki olikin vanhaan aikaan, joka määräsi suuret sakot tammien kaatajille, eikä tuoreitten koivujen ja mäntyjen hakkaaminenkaan ole parempi."
"Mutta täytyyhän ne hakata niin märkiä kuin ovatkin, rakas Löfstedt," naurahteli rouva, joka huomasi että hänen kaikkensa kaikissa, ukko Löfstedt, oli saanut asian nurin-narin. "Mutta mistä se johtuu että on…"
"Olkia kadulla, voin ymmärtää?"
"Niin."
"Niinpä oli laitani, kun aamulla avasin luukun ja pistin jalkani ulos, meni se niin syvälle, etten laisinkaan luullut pohjautuvan. Mitä tuhat lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies kanssani; mitä lempoa … mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka, sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."
"Ja Löfstedt ei tiedä mitään?"
"Tiedän, sillä asia on niin, että minä sain yhtä ja toista selville, eikä kukaan muu kuin rikas kamreeri toisella puolella, joka…"
"Onko hän kipeä?"
"Onpa niinkin, hän sai juurikuin halvauksen tois' päivänä, ja sitten on hän on tullut yhä huonommaksi, niin että hän on mennyttä kalua. Niin käy rikkaalle kuin köyhällekkin".