"Niin, sehän on selvää se," hymyili Olli.
"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen muuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta … nyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin, jos menisin naimisiin sinun kanssasi."
Olli vaaleni. "No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? — Inka kulta, ethän sinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli minusta … mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan? Minä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni … niin, semmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta, rakas Inka, eihän se ole täyttä totta?"
"On, Olli, oikein totta, minä en voi mennä naimisiin sinun kanssasi."
"No, sinä kuitenkin tahtoisit sen tehdä, jos voisit?" kysyi Olli ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa. "Tahtoisitko sinä, jos vaan voisit? vastaa minulle, niin minä lähden!"
"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi," lausui Inka ja alkoi itkeä.
Tämä tyynnytti heti Ollin. "No, sinä olet taas hyvä jälleen," sanoi hän lempeästi hymyillen. "No, mikä se on, joka sinua estää?"
"Minä olen perinnötön, jos otan sinun," lausui Inka ja loi kauniit silmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei huomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen merkkiä.
"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?" lausui hän; "se on Yrjön töitä .. ja," lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, "ja sinä mieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?"
"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja saat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua, sen tähden täytyy sen jäädä sikseen."