"En, — en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin meillä."
Yrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä nuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan aivan tyynenä heidän hyväilemistään.
"Se menee jo liian pitkälle," lausui Yrjö viimein, "vielä pitää paikkansa isän testamentti ja niin kauan…"
"Vai sinä se oletkin, Yrjö," lausui Inka nauraen, "näethän, tässä on minun sulhoni, Olli Juhonpoika."
"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella," vastasi Yrjö äreästi.
Olli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea ja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin kieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat, suoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle semmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut mitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.
"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä," lausui Olli ja laski voimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen olallensa. "Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut minulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me molemmat saatamme olla tyytyväisiä!"
Yrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi lepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään kadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti siis suunsa vähän nauruun ja lausui: "Vai niin, jos niin on, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään isävainajan testamentin."
"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun tehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että siitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos niin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan Jumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa. Tiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta, rahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo."
Tämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja iltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä sumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta kaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen sydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut niin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.