Matkustaja vaikeni ajatellen: olkoon menneeksi. Pian oli tuo vaarallinen paikka kuljettuna ja Polle sai taas mennä lönköttää tavallista kulkuaan; hevosen kaulassa oleva kellokin soi taas vanhalla yksitoikkoisella tavallaan.
"Näkeekö herra tuolla kauempana pimeää mäntymetsää kohden siintävän ikäänkuin saaren, jossa on lehdettömiä koivuja ja suuri tammi, joka viittaa saaren itäistä puolta kohden?"
"Näen."
"Sitä sanotaan Ulpukansaareksi."
"Vai niin."
"Sillä, katsokaas siellä —"
"Kasvaa ulpukoita."
"Eipä niinkään; sillä on nimensä eräästä naisesta, joka nimitti itseään Ulpukaksi. Hän eli saarella kaksi vuotta, kuoli siellä ja sinne hänet hautasikin rovasti, joka upposi Uudentalon häistä palatessaan. Kuitenkin niin ymmärrettävä, että se tapahtui kuusitoista vuotta sitten ja rovasti upposi viime vuonna."
"Niin, sen kyllä ymmärrän, vaan miten oli Ulpukan laita?"
"Oi, siitä on pitkä juttu — en minä tiedä, mutta Ulpukasta käy monta kertomuta — toiset sanovat hänen olleen prinsessan, toiset taas neidin, joka kuului salaliittoon, minkä piti panna Gustavi Adolfi viralta pois ja joka sentähden tuomittiin Tammisaareen, — niin nimitettiin saarta ennen muinoin, mutta se nyt on vaihtanut nimeä — mutta maakirjassa on sillä vielä eteenkinpäin nimenä Tammisaari. Se kuuluu Uudentalon alueesen ja on penikulman maasta; meidän käy matkamme siitä sivutse, missä tupa on ja kapteeni on pystyttänyt uuden kiven lähelle tupaa, ja kerrotaan että kapteeni käy siellä hyvin usein ja sitte hän palaa sieltä punaisin silmin, eikä kukaan käy saarella paitsi näin ja — hm."