Aivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos "ottamaan vastaan," niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten hauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt väliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän suuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen huiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään ollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja äärettömän suurilakkinen ajaja edessä.
Nuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän köyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana hitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen hattukoteloa.
"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. — Anna voisi ottaa kukan puusta!"
"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta," kertoi nuoriherra.
"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona on — hm, hm."
Nuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.
Valpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti; hän sanoi sen tähden: "Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten varmaankin nielasee minun pikku Katalaanini — se vapisee, eläin raukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa."
Vihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle lattiaa.
"Nöyrin palvelianne," sanoi kapteeni.
"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?"