"Käy orponen metsällä paimenna
Ja torvensa vuorilla kaikuu,
Ja äänen hän kuulee laineilta,
Ahdin kantelo raikuu.
Äl' usko sä viettelyääntä!"
Näin lauloi hän hiljaa itsekseen ja suuret kirkkaat kyyneleet vierivät hänen kukoistaville poskilleen.
"Minä luulen, että hulluttelet, tyttö!" sanoi äiti kaikkien vakuutusten ja lohdutusten loputtua; "sinä hourailet."
Silloin katsoi tyttö äitiinsä kauniilla silmillään, joissa vielä kyyneleet kiiluivat, ja sanoi: "nyt on taas kaikki hyvin, nyt on Stiina iloinen jälleen."
Vaan eipä Stiinaan palannutkaan enään sama iloisuus kuin ennen; hän käveli metsässä itsestään uneksien. Hän tunsi, vaikk'ei sitä tietänyt, olevansa äiditön — hän ei tietänyt, mistä etsiä omaisiansa; kotona mökissä ei niitä ollut — sekä äiti että isoäiti eivät olleet hänen.
V.
Tästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli mukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.
"Isä, tuolla tulee vieraita," huusi hän hengästyneenä; vieraita Uudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. "Suuret vaunut, kolme hevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin oikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa."
Kapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla sanotaan lauvantaiparraksi.
"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!" sanoi kapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet häirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa ihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän partansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan nuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille vierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä vaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan. Ankara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti ja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne ajoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.