"Oi, tuohan oli Ulpukan laulu," sanoi hän itsekseen ja kaikesta, mitä hän tätä ennen oli tästä laulusta kokenut yhteen sommitella, muodostui nyt kokonaisuus.
Aurinko oli jo mailleen mennyt; vaan Stiina istui vieläkin paikallaan. Hetkisen kuluttua nousi hän seisomaan kivelle, jolla oli istunut ja lauloi siinä koko Ulpukan laulun puhtaalla, heleällä äänellä, johon kaiku metsässä vastasi. Nuori tyttö näytti kirkastuneelta, kun hän osasi laulun, jota niin kauvan oli halunnut kuulla.
Äl' usko sä viettelyääntä, lauloi hän. Äl' usko sä viettelyääntä — nuo sanat väristyttivät häntä niin omituisesti; hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin omituista tunnetta.
Kohta ilma hämärtyi. Hän palasi metsään, pian soi paimentorvi ja Stiina ajoi karjansa kotiin. Mutta tultuaan Veräjätuvalle syleili hän äitiänsä sanoen: "Enhän minä ole äiditön lapsi, joka kaitsee karjaa! sanokaa äiti, enhän ole?"
Äiti katsoi häntä ihmeissään: "Mitä sinä puhut, tyttö? Tuommoista kysyt minulta — olenhan minä sinun äitisi."
"Niin, niin, niinhän se onkin," arveli tyttö otsaansa pyyhkäisten; "mutta minusta tuntui Tarkin laulussa: 'Hän orponen metsän paimenna,' niinkuin jotakin olisi löyhytellyt ympärilläni, kuin jos joku elävä olento olisi lähestynyt minua ja kuiskannut, sinäpä se äiditön oletkin — joka tapaat Ahdin — mutta älä seuraa hänen viekoittelevia säveleitään."
"Rauhoitu, tyttöseni, älä ole lapsellinen!" sanoi äiti katsoen häneen surullisin silmin; Stiina tarkasteli häntä tarkkaavaisesti.
Vihdoin kun äiti luuli poistaneensa kokonaan tytön aavistukset, hypähti tämä jälleen, katsoi terävästi äitiänsä silmiin ja sanoi: "katso minuun, katso minuun, äiti, ja sano: äitisi elää, minä olen äitisi."
Äiti loi silmänsä alas. "Stiina, ole järjellinen, äitisi elää, minä olen äitisi." Mutta tuo hyvä vaimo ei katsonutkaan häneen.
"Siis äiditön," kuiski tyttö istuutuen, "äiditön":