Käy orponen metsällä paimenna
Ja torvensa vuorilla kaikuu,
Ja äänen hän kuulee laineilta,
Siell' Ahdin kantelo raikuu.
Äl' usko sä viettelyääntä!
"Oi, oi, se on vanha Tarkki, joka onkiessaan laulaa Ulpukan laulua."
Ja jos tulet mulle sä morsioksi,
Tääll' onnesi löydät; sä kultaa
Saat vaatteiks, helmiä ruunuksi,
Sua joutsenet valkeat soutaa.
Äl' usko sä viettelyääntä!
Hän Ahtia katseli lammella,
Min kantelo aalloilla leikkii;
Kuu loistaa taivahan kannella,
Syän tyttösen oudosti sykkii.
Hän kuunteli viettelyääntä.
Ja Ahti, hän soittaa kantelettaan;
Luoja suojele tyttöä köyhää!
Ja vuodetta aaltohon valmistetaan,
Missä morsian sulhonsa löytää.
Hän uskoi jo viettelyäänen.
Ja Ahti, hän lempii morsiantaan,
Se kuolleena aaltohon vaipuu.
Ei suutelot saa häntä virkoamaan,
Ei lempijän katkera kaipuu.
Ei kuule hän viettelyääntä.
Ja henki on mennyt ja jäi tomu vaan,
Ja huolissa itkee nyt Ahti:
Suo Luoja, mä armahan ruumiin saan
Kun henkensä maasta jo lähti.
Hän uskoi jo viettelyäänen.
Vaan Luoja, hän suuri on armossaan,
Hän murheessa lohtua antaa.
Tuo juuret jo saa sinihaudassaan,
Sit' Ahti nyt helmassa kantaa.
Ja nauraa se viettelyääntä.
Ja valta kun väistyy talvelta,
Kesä murtavi taas lumipeiton,
Niin Ulpukka kasvaa lammella,
Se on kuva kuollehen neidon.
Ja nauraa se viettelyääntä.
Taas Ahti kun soittaa kannelta,
Se tahtia nyökkää aina;
Siin istua saapi se lammella,
Ohi kunnes on koittelun aika.
Äl' usko sä viettelyääntä!