"Mietteenne ovat omituisia."
"Oi, halpoja ovat kaikkien mietteet, jos niitä tarkastaa; syynä siihen, että ne ovat omituisia, on se, että meidän Herramme on omituinen."
"Siis tulee Antti Pietarista kirjamies?"
"Niin; poika saa lukea Erkin asemesta. Ne rahat, jotka tuhlaisin pakoittaessani Erkkiä siksi, joksi hän ei kelpaa, maksan nyt Veräjätuvan pojasta, tehdäkseni hänestä täydellisesti sen, mikä hänestä on aiottu, siinä se."
Siksi se jäi; ja niin sai Antti Pietari oppineen kasvatuksen kun Erkki päinvastoin sai oppia hakkaamaan, ajamaan härjillä ja hoitamaan hevosia sekä tutkia mieliaineitaan ruohoja, viljalajia, siltoja ja ojia, lehti- ja havumetsää, sekä miten maanviljelystä ylimalkaan hoidetaan.
IV.
On kaksi vuotta kulunut; Stiina on kymmenvuotias.
Nyt on kesä ja Havuvedessä — kapeassa lahdelmassa, joka tunkeutuu metsään, kasvaa ihania valkeita ulpukoita, jotka uivat vedessä kuni tähdet sinertävällä taivaalla, uppoutuen ja taas näkyen niinkuin tähdet pilvien lomitse. Rannalla istuu Stiina — hän paimentaa naapurin karjaa ja on yksinään koko avarassa metsässä, jossa ainoastaan lehmänkellojen yksitoikkoinen helinä muistuttaa elosta ja liikkeestä. Ainoakaan lintu ei viserrä, yksikään kala ei loiskuta tyyntä vettä, tuulonen uinailee ja korkeudessa liitelee keveitä pilvenhattaroita hitaasti melkeenpä tuntumattomasti eteenpäin metsien ja laaksojen yli. Pieni tyttö rantakivellä, jalat riippuvat vedessä niin syvällä, että ne koskevat hiekkapohjaan.
Tuolla ulapalla, jossa vesililjat kasvavat, on syvää liejua. Eräs poika upposi viime vuonna, tultuaan syvälle lahdelle poimiakseen ulpukoita. Ahti tempasi hänen syvyyteen; sillä ulpukoissa asuu Ahti, ja pienet lapset eivät saa mennä kauaksi aavalle, sillä silloin tarttuu Ahti jalkoihin ja vetää lapsen alas syvyyteen, jossa hänellä vesiruusu-metsässä on salaovi linnaansa. Siellä kävelevät he sitte pitkiä maanalaisia vesikäytäviä myöten, joita valaisee kimaltelevat kultakalat ja kauvan käveltyään painaa Ahti erästä joustinta. Iso portti aukenee ja nyt tullaan hänen kristallilinnaansa, joka on rakennettu timanteista ja säteilee taivaankaaren kaikilla väreillä. Aurinko taivaalta luo säteensä meren pinnalle, josta ne murtuneena tuhansiin eri värilaseihin tulevat alas hohtavaan linnaan, jonka porttien edustalla epätasaisella maanalalla rehoittaa ihania merikasvitarhoja, joissa purpuranpunaiset korallipuut levittävät lehvänsä, joissa liljoja kasvaa sametinhieneessä ruohossa ja tuhansittain erivärisiä näkinkenkiä on hedelminä jokaisella korrella. Siinä metsässä käy hänen karjansa laitumella, äärettömän suuria valaita ja parvittain lentokaloja lentää lekuttelee puun latvasta toiseen.
Jokseenkin samanlaiset olivat Stiinan mietteet kun hän yht'äkkiä niemekkeen takana olevalta lahdelta kuuli raikkaan, mutta ruman äänen laulavan: