"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!" sanoi kapteeni.
"Hyvää iltaa lapsi," sanoi kreivinna; "noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti — hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani veräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi Katalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa."
Tyttö niiasi.
"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?"
Stiina katsoi kysyvästi mummoon.
"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki paljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle kamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta."
"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön isoäiti ja otan lapsen omakseni — sehän joltakin kuuluisi."
"Isoäitini!" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen hänen syliinsä; "mutta kuka sitte on äitini?"
"Ulpukka, lapseni!" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.
Vanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta ihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.