"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia."
"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä. Silloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi turvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja jossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä, kreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? — Sinne siirsin pienen tuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin hyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi, oltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan ja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha Mertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide tuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen asumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te olette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo lapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä kuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen mukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän kastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä ylhäisestä alkuperästään."
"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty."
"Mutta," pitkitti kapteeni, "mutta sairastaessaan vioittuivat hänen aivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin kuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla oleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt yksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön asukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui kuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan kummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas saarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli vaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. — Nyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär," sanoi kapteeni ja nousi seisaalleen.
"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi."
"Mutta, hyvä kapteeni," alkoi kamarijunkkari, "te olette jalo, viisas mies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen sijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on onnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän hyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette, miten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin olisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen vaatimuksiansa."
Kapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt vähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria. "Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan sijaisena — tyttö saa itse valita."
Veräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että tyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.
"Käskekää heitä sisälle!" sanoi kapteeni.
Vanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo lähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja Priitta tulivat sisälle.