— Rouva Helmer näyttää karskilta, — sanoi Frans, — varsin kuin ennen, vai kuinka Berndtsson?
— Niin, se on tosiaankin niin, — vakuutti tämä.
— Niin, te sanotte niin, mutta Frans, minä en saa koskaan voimiani takaisin; vanhuus on parantumaton tauti… Jos minun silmäni olisivat terveet, mutta nyt ei numero kahdeksan riitä kauvemmin. Ah, saattaisi ehkä luutnantti, joka asuu Tukholmassa, toimittaa minulle väkevän silmä-lasi-parin tuon Leja'n luota. Hän oli kai markkinoilla, mutta hän on niin kauhean kallis, ja kas, Kalle ei ymmärtänyt tinkiä, jota tulee tehdä sellaisille herroille, vaan sen sijaan niin sanoi Kalle, kotiin tultuansa: Minä luen äidille, siksi kunnes ehdin kirjoittaa Berndtsson'ille; niin, sen sanoi Kalle.
Samassa silmänräpäyksessä tuli neljännes kruunun perintöä talon omistaja, maanviljelijä, Karl Helmer. Hän oli sellainen olento, joka näkyi edustavan itse terveyttä ja iloakin.
— Oh, mitä näen! Niin, kah suurta luutnanttia… Hyvää päivää, rakas Berndt, hyvää päivää Frans! painakaa puuta!… Äiti, onko äitillä mitään tarjottavaa?
— Kah niin äkkiä, totta kai olen sitä jo ajatellut, tietysti.
— Kiitos, äiti! No, niin tällaiselta minä näytän … luulen mar, että minullakin on vähän vaalean-ruunia partaa. — (Koskien leukaansa) — niin tosiaankin; ja ylimalkaan niin olen minä se, kuin minä olin … talonpojan poika.
— Sinä olet onnellinen, sinä, — sanoi Berndtsson, joka sitten edellisen illan keskustelun jälkeen oli tuntenut jotakin levotonta mielessänsä.
— Olen, Jumalan kiitos! Kuules, Berndtsson, oletko saanut kirjeeni?
— Niin, mutta minä tiedän, mitä se sisältää.