— Niin, siinä on Akselilla oikein, — sanoi Frans, joka ääneti oli kuunnellut; — mutta isä, Emma ja minä, me olemme juuri romantillinen pari. Minä olen selvästi Leander, joka äreitten aaltojen läpi ui minun Heroni luo ja tuo tyven lamppu, joka valaisi rannalla. Siinä on toki jotain romantillista.
— Ei taideta kieltää, Frans; sinun kohtaloillasi on vissi loisto, jota
Akselin kohtaloilla ei ole.
Seuraavana päivänä matkustivat Frans ja nuori Berndtsson Helmerin pieneen taloon.
Oli kaunis ja suora tie metsän kautta ja se johti eräälle korkeudelle, jossa Berndtsson äkkiarvaamatta näki Rödebyn kirkon ja sen vieressä pappilan, jonka puutarhaa ympäröi punainen säle-aita. Vaan muutaman pyssynhollin päässä sieltä, kuni maalla sanotaan, oli Helmerin pieni talo. He olivat pian siellä.
— Onko herra Helmer kotona?
— On, hän on niityllä, — vakuutti muuan piika, joka heti meni ulos, häntä kotiin kutsumaan.
Vieraat astuivat toki sisään ja akka kohtasi heidät, joka vanhuuteensa katsoen oli jotenkin ripeä.
Sittenkuin esitteleminen oli loppunut; sanoi akka: — Ah Jumalani, jollei Kalle olisi keskeyttänyt, niin olisi hänkin ollut luutnantti, hänkin, eikä hänen olisi tarvinnut olla kuni talonpoikana.
— Mutta hän yhtä onnellinen on sentään.
— Kyllä, niin sanoo hän. Katsokaa äiti, sanoo hän, nyt olen minä oma herrani, kun vaan maksan verot ja papille, ja Jumalan kiitos sen voin minä, sanoo Kalle. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, me tulemme varsin hyvin toimeen, niin pieni kuin maapala onkin. Ah! jos minä vaan olisin terveenä. Mutta sen kreivi tietäköön, että mennä vuonna, niin olin minä kipeänä neljätoista viikkoa, eikä kukaan uskonut, että minä jäisin henkiin; niin, Kalle istui ja valvoi luonani, ja itse luulin minä joka hetki kuolevani, mutta siitä tuli taasen hyvää.