— Eriskummallinen kohtalo, — sanoi tuo, — on saattanut niin, että Helmer juuri on valinnut minut… Minä olen äskettäin kohdannut hänen; hän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.
— Niin, semmoinen on hän… Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt menen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. — Ja hän meni ulos.
— Kyllä, aivan kaunista, — mutisi Berndtsson itseksensä, naureskellen; — tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan. Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä tunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin polttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee paljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva … ha ha ha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja mustasukkaisuudesta.
Liina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut joululahjan.
— Noh, oliko kirje tervetullut?
— Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä on minulla yksi rukous…
— Kyllä, kernaasti.
— Luuletteko te, että minä olen kovin vaivaloinen?
— Mikä kysymys?
— Tahdotteko te tehdä minulle sekä Helmerillekin erään palveluksen?