Vapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi lähellä — sillä jos väkeä paloi sisään "Söder'issä" ei sillä ollut niin väliä, — ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se koski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti tyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä olet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku makasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.
Patruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli Berndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat äitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran hetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä seurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien akkojen kera.
— Rakas Liina, — sanoi neiti, — mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee kai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin sivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että… Mene sinä, Liina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa tulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.
Liinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä hänen tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta siitä ei tullut: mitään.
— Minulla on, — alkoi hän, — teille jotakin puhuttavaa.
Tyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu hämille "Liinan luutnantilla", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä nimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon tärkeän kysymyksen.
— Minulla on teille kirje, — jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin tuon pienen kirjeen. — Kas tuossa … luottakaa minuun, minä olen vastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.
Selvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja puhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon nuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla tavalliseksi ihmiseksi — hän punehtuu aina ja katsoo maahan.
Niin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä tuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.
— Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä teitä kiitän.