Hän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla tuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti Attalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin, joka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista. Silloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia liehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net vastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin niin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.
Gyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka onnistui paremmin saada ystävällinen hymyily "hölmön" huulille; mutta saada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta. Sen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja tavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin kuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä ilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa vapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin kanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa kanssapuheessa.
Kuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar aina keskustelu-rihmaan ja kietoi "rakkaan ukkonsa" ajatukset niin, ett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen taipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen à la Bosco. Kun patruuna esitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä merisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi. Sanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa, jos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen, aine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.
Saatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että taivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja ohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle, josta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta — Kaarle kolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, — sankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin siihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin vanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen kuvapatsaastansakin.
Ei ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli tuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat. Patruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin asentonsa puolesta.
Siis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä keveämmällä kirjeelläkään.
Kuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä kakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen suojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi kakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota kukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.
Liina jäi sisälle, eikä häntä näkynyt saavan liikkeelle.
Niin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi sellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja esirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.
Supé päättyi — ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen, valkea oli irti.