— No, mitäs tarjotaan? — sanoi Berndt, — Maria ole hyvä ja tarjoo herrasväelle … minä en ymmärrä sellaista emäntää.
— No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän … ei, anna olla! Göthilda, ole niin hyvä.
— Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen mamselli sisareni! — nauroi Berndt.
— Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme … sillä viipyy kauan, se ei ole enemmän kuin kuusi, kello … mitä Göthilda sanoo.
— Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.
— Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, — sanoi Berndt, pyhkäisten tukan otsaltansa; — minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.
— Hoo kaikki, kulta Berndt! — sanoi Maria, — ota yksi rusinarypäle, ne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan kuorimantelin Göthildalle… Kas niin, ala nyt.
— Oletteko te kuulleet, — alkoi Berndt, — kertomusta keisari
Maksimilian Martinswand'illa?
— Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.
— Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari, nimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli nuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari istuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja sametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen päässänsä oli keisarillinen lakki.