Göthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui makuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä oli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä Jumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun puhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki talossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän tytön kanssa.
— Nyt on kaikki valmisna! — sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät tuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka ääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita — joukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä, rusinoita ja manteleja — ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin tuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei suurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä taasen oli saavissa — se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen huisku.
Illalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle; hän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset kantoivat hänet saliin.
— Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa taakkansa joulupöydän ääreen.
— Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään iloiten; — niin tavattoman kaunista!
— Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi
Göthilda… Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.
— Ja meidän myös, — lisäsi Berndt, — ja nyt istukaamme.
— Kiitoksia, äiti ja isä! — sanoi Göthilda; — kiitoksia, kiitoksia!
Onko tämä minun tähteni.
— Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin, lapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt … minä menen ulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.
Nuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.