— Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: … kah, sinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias … hm, sehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.
Emili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen silmänsä ja sanoi:
— Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.
— Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.
Ja Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:
Ja ollessani kuolin vuotehella,
Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,
Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,
Sun olen vaan.
Hän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.
— Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä mies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin sellainen on hän.
— Isä ei saa mainita, että minä itkin.
— Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta sinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on ikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston … niin, jonkun muiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla, että minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia riettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi; hän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld … hän, joka syleili minua.