— Vai niin.
— Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf … sillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni tiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä Raamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua. Äiti riippuu kiinni kuni iilimato … äiti parka.
— Niin.
— Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei hänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota mies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on äiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!
Näin sanoen poistui notarius.
Tuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä ryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille värsyt.
"Ja nämät on hän kirjoittanut", kuiskasi hän hiljaa. "Hän kuuluu toiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani! Minkä vuoksi, minkä vuoksi? — Ei, minä en tohdi ajatella sitä."
KAKSOIS-HÄÄT.
Oli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja pintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an virkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun sunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän häitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan ulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia. Mutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei mitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety sokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle keittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää ennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli sotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:
— Kuules, Stolt!