— No niin, sen kai isä voi ymmärtää.
— En, sitä en minä saata käsittää.
— Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla … isä kulta, saattaisi hän luulla, että minä rakastaisin häntä.
— Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole; mitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla, että sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua kihlattuun mieheen.
— Mutta onko se varma sitten?
— Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti tietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.
— Kyllä?
— Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka on Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun itsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille … ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka niin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan ole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.
— Se on siis…?
— Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman tytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni sanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.