— Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te rakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.
— Niin, ja hän ansaitsee sen?
— Niin, Jumalan kautta, niin.
— Ja hän?
— Minä luulen, että hän…
— No mitä?
— Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä eteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää toista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.
— Mutta, jos hän tahtoo niin?
— Mutta minun ei tule sitä tehdä… Ei, suoraan sanoen, olenko minä kyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin — minä en voi.
— Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen minäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden; sillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika halpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon, paljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat ehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson — "hänet taikka ei ketään" — sen tähden saatan minä elää ja kuolla.