— Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja … ukko mahtaa olla tavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?
— Tekeekö hän?
— Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että hän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä, taukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä vakuuttanut.
Berndtsson huokasi syvään.
— Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne — tahdotteko te olla minun.
— Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän totellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti mennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä neuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa…
— Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, — sanoi
Berndtsson.
— Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä sitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä olen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni veljeni; puhukaa!
— Niin, nähkääs, — alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa tukalaksi; — nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt, kirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.
Liina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.