Berndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.
— Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! — pyysi hän.
— Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli nähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee luutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli. pakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni kosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja rikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja pimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua Marian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan häntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.
— Ah niin … onko se niin?
— On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla hyväntahtoinen ukko.
— Niin, se on hän varmaan.
— Tunnetteko te häntä?
— Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita, että hän on niin hyväntahtoinen?
— Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista, varakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa turvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle sielun-nautintoa.
— Miten sitten?