— Kas niin, lapset, — sanoi ukko, — nyt on aika tullut. Hyvästi jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!
… Ei, ei! Frans! — lisäsi hän, — ei niin, ei niin … ei, älkää itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla…
Vanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia syleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan. Vielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi kädellänsä ja katosi lehtimajaan.
Hyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian kiitivät vaunut tanhualla.
Kapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä. Tämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria, jotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.
— Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot huvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa… Nähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt…
Kapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi keskeytti hänet, sanoen:
— Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon ja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on… Se tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä tule lopulta vaikeaksi. — Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko Berndt'inne mennä naimisiin?
— Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.
— Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan. Mutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan mamselli Anton'in kanssa… Te olette kai kuullut huhun?