— Muutaman päivän päästä, — vastasi Frans; — kaikki kalumme ovat jo laivassa, joka on Göteborgissa.
— Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.
— En minäkään, sanoi Frans, — kauemmin kuin puoli vuotta sitten, silloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä ja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat työntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata yhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.
— Nyt, — alkoi ukko, — olette te nähneet minun tuumaani. Frans sanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei hän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa, jota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja anastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa, tuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan peilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota hometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut — minä tahdon, että hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja, samoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa pois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta minä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen mukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa ympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo piileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän saa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen sydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä Ruotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen halulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman, asettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua, samalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella, rakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.
— Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat — sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun luonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena, että nyt on sukeperän loppu — varsin onnellisena, että Fransissa omaan uskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla on…
Ukko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.
… Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua, Emma! Kas tuossa perintö — kaikki — kaikki mitä minulla on antaa teille pitkälle matkallenne.
* * * * *
Jälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti. Vanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai nähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät surullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi nähdä tuota rakasta ukkoa.
Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.