— Terve tuloa, Berndt! — sanoi hän hiljaa; — niin, täällä on kaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu … nyt on menoa, näet.
— Älä sano niin Kaarloseni! — sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä hän auttaa sinua.
— Niin, toivokaamme, äitiseni, — lausui poika lempeästi. Ah, äiti, lämmittäkää vähän soppaa minulle.
— Kyllä, oitis, mutta…
— Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.
Kun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä käteen.
— Tiedätkös, Berndt, — sanoi hän, — se on kovin kovaa, että näin nuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis maailma.
— Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa…
— Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla raajarikoksi koko elin-ajakseni — ja silloin pyydän minä mieluummin saada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin lohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä hänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että minä ikuisesti pidän hänestä … ja kuules, anna tänne sakset… Näes, Berndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani … niin, tee se.
— Sitä paitsi, — toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi tuskin puhua, — sitä paitsi niin … niin hoida sinä äitiäni, sovita niin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä… Näes, minä en voi … nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka? — lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista, hymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.