— On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.
— Mutta ei ketään ihmistä?
— Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja jollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt sinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu putosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.
Molemmat ystävät riensivät sinne.
Astuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan täti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla nauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer vainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä. Hänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen kummalista pukuansa.
— Täällä ovat asiat huonosti, — sanoi ukko Mollén, — hyvin huonosti.
— Saanko mennä sisään? — kysyi Berndt.
— Jahka kysyn… Niin menkää sisään.
Kun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon lääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan, nimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi ja kuolemaksi.
Kaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen muotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi silmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät huulet.