— Mitä, Rödebyn rovastila?
— Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea palo.
— Ketkä?
— Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti
Mollén.
— Minä lähden sinne, — sanoi Berndt; — antakaa minulle ratsuhevonen.
Muutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa ja ratsastivat Rödeby'hyn päin.
Mikä näky — hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari puoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo herttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli hävinnyttä, palanutta ja mustaa.
— Mitä on tapahtunut? — kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka, mustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä hirsiä toisistansa irralleen.
— Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.
— Onko kukaan palanut?