Berndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen tutkimisensa oli kuoleman tuomio.
— Onko se vaarallista, herra tohtori? — kysyi akka.
— Se on hyvin arveluttavaa, ja…
— Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä paranemaan… Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä lukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se on pää-asia, sanoo Huseland.
— Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin suuret, että…
— Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! — lausui akka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.
Häntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo Herran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt sisälle.
— Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, — sanoi Kaarlo, autuallisesti loistavalla silmäparilla. — Hyvästi, poika! … hyvää yötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin … kas niin … hyvästi!
Berndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.
Kun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin katsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän tarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa: