— Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa … mutta hän makaa niin raskaasti … niin raskaasti, minä en tahdo häntä herättää; koittakaa te.
He menivät.
Siinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi ummessa, otsa kylmä.
— Äiti! — sanoi Berndt, — minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja sano enää kertaakaan: "Nuori mies, nouse ylös!" — ja hänen äitinsä oli leski.
Tuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja löyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän koko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan — hänestä ei hän vielä ollut kuollut.
Koska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?
* * * * *
Vapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa seurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.
— Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, — sanoi vapaaherratar.
— No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä täällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy huoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka auttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.