— Mutta miksi tämä?
— Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni kirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä, rohtimia ullakolla.
— Mitä, onko palanut? — kysyi Liina, hypäten ylös.
— Niin, lapsi, niin lapsi … mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla suuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan riksin arvoisat — muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia kiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen. Hm. "Rakas lanko!"
Nyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.
— He asuvat akka Helmerin luona … niin, hm…
"Kaikkein kauheinta oli — luki patruuna — oli, että nuori Helmer tuli niin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua…"
— Mutta mikäs Liinan on? — kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi vaipuvan maahan.
— Ei mikään, isäni, — sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni itseensä, — ei mikään … lukekaa!
— Hm … "kahdentoista tunnin kuluttua kuoli". — Mutia Liina, kaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.