Itse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta hän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.
— Lukekaa enempi, isäni! — pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä äänellä.
— Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle miehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui vapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.
— Lukekaa, isäni! — pyysi Liina.
— Hm, hm … "kahdentoista tunnin kuluttua" … "nota bene, tämän tule veli varovaisuudella kertoa Liinalle."
— Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta lapseltani, — lausui patruuna, vallan kauhistuneena. — Liina kulia, Herran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö … älä katso noin nolosti eteesi… Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille, me lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme… Ei, Liina, katso minuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?
— Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri Tyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele, että onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee ottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä… Minä en luullut, että Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea, kun ei hän pyörtynyt.
— Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty, — sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.
— Mitä kuulen minä?
— Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia Attalien ja minun tyttäreni välillä… Katso minuun, Liina, katsos minuun, puhu minulle.