Liina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.
— Minä poistun, — sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua kiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä surussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.
Vapaaherratar meni.
— Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä saat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin … niin, me molemmin, sinä.
— Missä on Berndtsson? — kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä herännyt.
Patruuna tarttui tähän aineesen.
— Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat mielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te saatte maatalon, Riddersborg'in … pidätkö sinä siitä? … tai Vahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni kyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin…
Liina pudisti päätänsä.
— Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi; mutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä, mutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena … jahka katson vielä; hm, "Berndtsson oli hänen luonansa".
— Oliko hän, oliko hän? Jumalani! — sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa minun ja vanhan Marian olla itseksemme.