Oli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista parhain.
Liina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah! niissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.
— Minä en käsitä Liinaa, — lausui vapaaherratar illalla tyttärellensä; — niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi, että eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi tulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu, etenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan sellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen loppuu asia.
Neiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.
— Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille naisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata…
— Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla ei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä olin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa, minä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä itseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.
— Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia kaikissa tilaisuuksissa.
— Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi — hän oli kymmen vuotias, niin … kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt ketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan mukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan saattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua ihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että minä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni kiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän näköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka ei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen paljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.
— Ah niin, äiti on "esimerkki kristillisestä mielenmaltista" sanoo hovisaarnaja Kröplin, "äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä vertaisiansa kohtaan", sanoo hän.
— Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä unhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No, mitä sanoi ystävämme Tyningen?