— Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä virvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa Adolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.
— Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning määräsi minun hermoilleni, — sanoi vapaaherratar, — todellista kultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat kirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun minun mieheni ei ymmärrä minua.
— Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.
— Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä tunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi eräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa vaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi hän, "sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan voi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä". Niin, se on hyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla, koko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle paremmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä huolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.
— Niin, elämä on arvoitus, — sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti siitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan senvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.
— Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä on tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina, "tuo sisällinen elämän salaisuus" … eikö se kuulu somalta: "tuo sisällinen elämän salaisuus"?… Joka sen voi, hän arvaa naisen pienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää naista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan suuresti ihmeteltävä kunnioitus.
— Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.
— Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän on rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi kaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa… Huolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka sentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa kiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon myötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon puolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua kohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.
— Minä en käsitä Liinaa.
— Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien luontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät tunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi lahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska sopii peljästyä yksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti hymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai liian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille sellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis muoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan itsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä meidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme kautta … se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole, mutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii, silloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme nihkuttaa tai itkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan silmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi, sovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.