— Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi
Attalie. — Äiti kullallani on aina oikein.
* * * * *
Liinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin usein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa, silloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.
Seuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä, harvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla ja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa kuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun — koko tämän keijaavan maailman jättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella ainoastaan yhteen aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin. Tämä aate on tuo ainoa — parempi tulevaisuus.
Niin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin hän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei vanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi, että hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi nuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.
Berndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi joutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin, kuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen notisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita kiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena tullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan levitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.
Hän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä vähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan, kuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista turvallisissa kirjeissä.
Berndtsson kävi tehtaan-isännän luona.
Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.
— Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, — sanoi ukko, — ja
Liinaan se koski niin, että … hm, se oli…