— Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.
Saarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt marssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes päivällinen oli laitettu ruokatelttaan.
Kenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis kuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.
Muun ohessa hän lausui:
— Eversti näki palveliani Thorvald'in … oiva mies tuo Thorvald; mutta minun on täytynyt päästä hänestä.
— Kuinka sitten, herra kenraali? — kysyi eversti suurella innolla.
— Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta; se on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen esine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi aikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli saattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on onnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.
Jokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka häneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui vihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.
Illalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.
— Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, — sanoi vanha kapteeni Berndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. — Se on sentään pi—n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole vaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?