Akka Helmer kuului vanhaan maailmaan — hänessä oli paljon taikauskoa — joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa ihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka Helmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän — mutta sitä ei pidä tekemän.
Itse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa "viuhkaan," ett^ei hän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi häneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina taikainen — ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo kuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein "valaistu." Se on sentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä — myöskin aina ovat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti todellisuutensa koko maailmaa hallitessa — ja hän oli lapsellisesti taikauskoinen — sanovat "ymmärtäväiset," joilla ei ollut kyllin ymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi kumartua hänen edessänsä tomussa, — se on jotenkin hyvin surkuteltavaa pienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.
Liina riutui alituisesti — näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan vaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon ja uskoi — ja se, joka uskoo, ei sure — mutta kuitenkin.
— Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko pistäytyi akkunasta sisään — yöllä oli hän minun luonani — ja sanoi jotakin — sinusta, — niin, sinusta.
— Mitä sitten, äiti —?
— Niin, näes, se on päivän totuus — hän sanoi: Terveisiä Liinalle — hän on minun täälläkin.
Liina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin — hän ei vastannut.
— Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina istui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka liiteli seudun yli. Kuinka sinun on?
— Hyvin, äiti — minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa — minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä — että tuo pilvi. — Tukekaa minua, äiti — kas niin, minä tulen, kuiskasi tyttö ja uupui takaisin.
— Hänkin, mutisi akka Helmer — Herra! koska lasket palvelias rauhaan menemään?