Useimmat kirjeet olivat Ruotsista — rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja pisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä, sanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan — ehk'ei hän enään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen kirjeestä — hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen siunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa — ja kansa kuunteli, ikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.

Jumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli loppunut — hän on kipeä, sangen kipeä — rukoilkaamme! Ja kansa laskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen aristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis etuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin monta, kuin hän suinkin oli saattanut.

Ja erämaassa — tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä niin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin, kuka on se, joka käy Herran asioissa.

Ja kun rukous päättyi, löi kello seitsemän — 28 päivänä Elokuuta 1833.

KODICILLI.

Oli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet
Valdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.

Ukko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa. Hänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut lähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä elämänvoimilla.

Nyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille testamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän; nuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita kaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin kellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä kaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.

Sittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä seilatut, lausui ukko heikolla äänellä:

— Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa joka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että kaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen saanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän Jumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä siitä, että minä olen saanut kuihtua — että minä, näkevänä ja kaikella järjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna, täältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on antanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä, herttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä kiitän häntä kaikesta — kaikesta.