Vanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen syvään, innokkaasen rukoukseen.
— Eikö totta, Berndt, — sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti Berndtsson'in puoleen; — eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo Helmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan hengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa sydämessä… Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi jotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.
Näin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.
He jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.
Eräänä päivänä, ei kaukana tästä, — lisäsi hän, — te löydätte ukon tuolissa makaavana… Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä voisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä rakastan, ja sitten vartoon minä teitä… Laittakaa niin, että me tapaamme… Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa, ymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on uskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.
Kuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen kuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli hiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: "Emili, nyt luulen minä, tahtovani levätä", ja hän jäi ääneti istumaan.
Viimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä hiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää — eikä hän voinutkaan.
Vanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista hurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on usein pyhän hikiliinan vastakohta — Vapahtajan rakkaus hohtaa kankeitten kasvojen läpi.
* * * * *
Kolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan testamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.