Oli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä, upseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle kummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.
Poika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta avaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa sivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans Feliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.
Kenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä oikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko vainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia vanhuksen kaikista "hulluuksista". Yksi osa oli luonnollisesti vasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo jälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut perin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja arvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.
Neiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös jokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli, matematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin selitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän, niin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.
Se oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin elävänä tirkisteli neiti "vainajan" testamentistä.
— Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, — sanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.
Frans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon, ilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti Juliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että, jollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä enempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva kodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon mukaan.
Vuosi kului — mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti ystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.
Oli Tammikuussa 1835 tuo suuri päivä.
Kenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi, läänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän oli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.