Noita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä nauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin nähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä voiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut tuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.
Tuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä maailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus vapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon "Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon" ja kokonaisen historian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä miehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa amaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut, "kristillisen rohkeuden meri" äidillisessä koipi-parissa, jotka tanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi sanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka teki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa "käytti" häntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen. Ruusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat vapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias isä ruusunkryyni-vellillä elämästä.
Kuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään. jonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei ollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt tuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli tuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä luonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle, paruunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä kaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus, jonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman kuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan sadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki "tittut'ia" toivon haltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui kristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin kylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta minuudesta.
* * * * *
Kello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut pysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel mukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo hyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat olleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut paljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali Jakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan siihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.
Kenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He olivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he tunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.
Itse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään naisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi vainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan puettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina maahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut valtiovarain valiokunnassa.
— Hyvää päivää, kunnon rovastini, — lausui tämä, — oletteko tekin täällä.
— Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli hiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja … minulla puolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta lapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua … se on isän velvollisuus.
Rovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja muuan notarius huutanut: "Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä avatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään vierainensa".