— Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, — sanoi Berndtsson; — nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. — Ja niin kertoi hän hänen satunsa "Tittut".
— Onko se sitten niin hyvä, — kysyi pikku Felicia Berndtsson, — onko se sitten niin hyvä, aina olla lapsena?
— On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena aina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista pienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!
— Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!
— On, lapseni, minä olen kumminkin, minun mielestäni, huomannut sen olevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon kanssa … se ei lopultakaan minua pettänyt.
AMERIKALAINEN.
Tuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä, yksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien ympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva — mestariteos, elämää ja totuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja, ajattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa, jaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä "kukkia puhuttelemaan". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa sivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla sanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.
Se on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät ole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta — nykyisessä juoksijoissa on paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus kauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa suvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen yhdistyneenä — annas olla — jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan monessa mies-polvessa.
Samoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia muotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan saanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys ihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä esikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee yhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat taistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt aristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan, ulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta — ja joka usein siitä saa kiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja ajattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä valtioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai Englantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä, jonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo jalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen huipulla — se on jotakin, joka on perittävää.
Frans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta, mutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota jaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja vakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää — ja jos hänellä olisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden merkin.