Näitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon katselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.
Tuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt jättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat muuttaneet lähemmäksi — kaupunki perustettiin tuota pikaa virran äyräälle — höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki Felikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta — maa oli nousnut arvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä — ja kansa oli jo kadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan, johon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme rauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.
Villeydellä on omat nomadinsa — teollisuudella ja rahanpyynnillä omansa — ei kellään niistä ole isänmaata siinä merkityksessä, kuin tilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä maalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen ruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja ravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja heistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden ruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat kotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.
Koko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta, levähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta. Paimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.
Frans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan monta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen, voidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen, yht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.
Hän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin hän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella — ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja teki lapsistansa ruotsalaisia — jankee'in asemasta.
— Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks — nyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät — mutta — älä naura minua Frans — mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule oikeaa amerikalaista.
— Minä epäilen sitä — enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa kauppaan ja käytäntöön — mutta myödä kaikkea — ei — niin suurta kauppamiestä ei minusta koskaan tule.
— Eikä Feliks'istäkään. — Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän minulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut — kuinka hän jumaloitsee ruotsalaisia muistoja — kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa Banér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta — hänestä tulee varmaan sotilas aikoinaan.
— Mutta ei täällä, Emmaseni — se ei kelpaa — vaikka Amerika nyt onkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä puolustamista varten — näes, se on menoa monarkkiaan — ellen minä erehdy.