— Mitä?
— Niin, vaimoni — jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla kartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei presidentti riitä — silloin täytyy siellä olla päämies, joka on välinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. — Niin on aina ollut, sillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen tai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei ole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä maanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat pelastaneet maansa — tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois itseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo — ja hän perustaa dynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin kiinni pääsemätön, niin kauan kuin se rauhassa saa vaurastua, niin voi se hallita itse itseänsä — mutta ei niin, silloin sen täytyy koota voimansa vastustaaksensa hyökkäystä — tai vielä vaikeampaa, jos se tahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä näet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat olleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista voima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä tässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima, jotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni — minä uneksuin patriarkallista valtiota — mutta, näes, me olemme tulleet kauppavaltioon — ja minä epäilen. Mutta, Emma — me puhuimme Feliks'istä — oletko huomannut?
— Mitä?
— Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.
— Isän-isä — niin — ah niin — Feliks on hänen näköisensä.
— Niin — se on kieltämätöntä — Feliks on niin hänen näköisensä, että me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne Valdemarsborg'ista — se maalattiin, silloinkuin hän oli kolmentoista vuotias ja page — minä muistan sen hyvin — se on meidän Feliksimme.
— Se on kummallista.
— Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy yhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen näköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien sukupolvien perästä.
Feliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka hänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään ilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen onnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen, kuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei saattanut nimittää muuten kuin sanalla "Uljas" — jotakin, jota ei saata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.
Felicialla oli äitinsä muoto — sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin vakava ilmaus noissa sini-silmissä — sama taipuvaisuus, ja sama luonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa, kulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi laakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia — istui tuo pieni, sievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa — ja hymyili usein, heittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen: