Äiti, se on kummallista, miten Feliks on isän-vainajan näköinen
Niin, lapseni, vastasi äiti, — Jumala antakoon hänen olla isän-isä vainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin hän oli — silloin tulee hän siunaukseksi kaikille — silloin saattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi yhdeksi hänen suvustansa.
1851.
On niin pimeätä mökissä — pane pesään valkeata — pane enempi — ei anna olla — nuot liekit, tiedä, tyttöseni — nuot liekit.
Oh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs puolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi istui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa. — Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne. — Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole tyytyväinen.
Tyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä, tyytyväinenkö? niin — kuules Tiina — minä olen aina ollut viisas ihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa — mutta.
Oh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.
Rakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär, sinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.
Oh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä saatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja valkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen pimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla hyvin varustettu — vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello päällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla, kallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että omistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin oli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia vipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni metaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta naista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin sellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä käytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin kauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla viekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi ankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon vastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä kasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä liikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä muotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne ovatkin vastenmielisiä.
Tiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät kummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli — te saatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni — kyntteli saatetaan kyllä hyvin minulle antaa.