Tyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla tarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman silmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.
"Hän meni", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä huoneessa. — "Hm — viisas olen minä aina ollut — kaikissa ajattelin minä avutonta vanhuutta — ja minä kokosin — minä säästin — minä — hu! hu! — nyt olen minä kuitenkin avuton — he tahtovat vaan periä minut, minä elän niille vaivaksi — mutta minä olen elävä — elävä".
Tuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja epätoivoa — minä olen elävä — elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo kuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä — täällä — sykkiikö sydän? — oi niin, varmaan sykkii se — mutta voimatonna.
Hän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän — se on kuitenkin kummallista — nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut lepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä koskaan ennen tietänyt — se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti vainaja aina. Hän katselee minua tuolta — katso noita pieniä, säteileviä silmiä — katsokaa vaan, katsokaa — ei, älkää katsoko — se olet sentäänkin sinä — niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy kärsiä — niin — niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi — minä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole luotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus pudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat pitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. — Oi, hänen ei ole ikävä, hänen, siellä kuin hän on — oi, hän sopii siihen seuraan. Hiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.
Kuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää — juurikuin tissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla — mielen-kuvitusta, taika-uskoa — sanoi neiti vainaja aina — hän ei uskonut mitään, hän.
Vanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä nenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin vankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan elämää "akalta", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina, kuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi kieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä, jonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä — ja silloin saapi Stenbergska kaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.
Oh, hän on sitkeä, hän — piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.
Ha, ha, oi — sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina nuoruudesta — nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin luona Utå'ssa — ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen, hänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.
Kuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka — olisi ehkä hyvä toimittaa tänne pappi.
Aiotteko te sitten kuolla?