— Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.
— Se on liian ikävätä, — lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha
Tiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; hän
tarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin
Göthildaan … mutta en minä sitä usko.
— Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja sitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo tohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa … ja se lohduttaa minua, sillä minun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena ollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.
— Jumalalle kiitos siitä, äiti! — sanoi Maria iloisesti.
— Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan Berndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita … ne lämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia… Kas tässä hiusketjut.
— Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?
— Niin, äiti kulta, — aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti, — niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää … niin, äiti sen tekee, sen minä näen äitistä — sanoi hän hyväillen; — eihän isä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä; se on vaan laatikossa ja mustuu …. ja se … ah, kuinka iloiseksi Berndt tulisi, jos hän saisi kellon!
— Kellon? Mitä Berndt kellolla tekee? Hän käy vielä koulua.
— Berndt? — alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, — onhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.
— Mutta näetkös, Maria, hän on vaan poika ja…